“Sovittelujournalismin pitääkin olla kriittistä. Ei me voida antaa vaan ihmisten puhua. Kriittisempää on se, että oikeesti tarkkuutetaan, kysytään lisää, että miksi ajattelet näin ja mistä tämä ajatus tulee, mihin pohjaat tämän. Se jos mikä on kriittistä.”
- Toimittaja, sovittelujournalistien yhdistys SopivaOnko sovittelevuus hampaattomuutta? Miten välttää tasapuolisuuden harha (false balance) tai keskitien harha (middle ground fallacy)? Johtaako ratkaisujen ja rakentavuuden korostaminen ongelmien vähättelyyn? Ohjaako se vastuuta rakenteiden ja politiikan tasolta yksilöille?
Ratkaisukeskeisen ja rakentavan journalismin trendit ovat herättäneet myös arvostelua. Pelätään, että keskittyminen ratkaisuihin ja mahdollisuuksiin piilottaa alleen kriittisen vallan tarkkailun. Oleellista onkin, keiden näkökulmasta ratkaisuja ja rakentavuutta lähestytään. Journalismi on vastuussa yleisölle, eikä rakentavuus voi tarkoittaa vallanpitäjien agendojen tukemista. Yleisön näkökulman painottaminen ei myöskään voi tarkoittaa mielistelyä ja ikävien reaktioiden välttelyä. Yksi tapa hahmottaa ratkaisukeskeisyyden ja rakentavuuden tavoitteita on ajatella, että esimerkiksi jutun lukemisesta tulisi jäädä tunne, että “olipa hyvä, että luin tämän”.
Esimerkiksi niin sanotun Ylegate-kriisin yhteydessä Yleisradiosta eronneet toimittajat kritisoivat silloista päätoimittajaa Atte Jääskeläistä pääministerin painostukseen taipumisesta ja näkivät tässä yhteyden hänen kannattamaansa ratkaisukeskeiseen ajatteluun. Tässä ennen Jääskeläisen eroa julkaistussa Sovittelujournalismi-blogin tekstissä käsitellään tätä kriittistä keskustelua.
Sovittelujournalismi-hankkeen bloggaus
Ääripäiden ongelma
Dialogin, osallistumisen ja moniäänisyyden korostamisessa nähdään puolestaan riskinä, että myös virheellisiä, harhaanjohtavia ja vihamielisiä näkemyksiä nousee julkisen keskustelun agendalle, ikään kuin tasapuolisuuden nimissä. Täsmentämättömät puheet “ääripäistä” voivat puolestaan yksinkertaistaa liikaa monimutkaisia kamppailuja tai asettaa ikään kuin samalle janalle argumentteja ja puhujia, jotka eivät ole yhteismitallisia. Esimerkiksi yksilöllisten kokemusten ja väestötason tilastojen rinnastaminen johtaa helposti inttämiseen ja jopa syytöksiin valehtelusta, vaikka kyse on käytännössä eri keskusteluista.
Mielikuva janasta ja ääripäistä on houkutteleva journalistisen tarinankerronnan näkökulmasta, sillä se tuottaa selkeän köydenvetomaisen dynamiikan, jonka kautta todellisia yhteiskunnallisia jännitteitä on helppo toimittajan kuvata ja lukijan ymmärtää. Samalla ääripäiden välille syntyy turvalliselta tuntuva “tolkun” alue, johon monen on varmasti mieluisaa sijoittaa itsensä: kantaaottamattomuus ja hämmennys luonnollistuvat näin järkeväksi tavallisuudeksi räyhäävien poikkeustapausten rinnalla.
Tällainen luokittelu on kuitenkin ongelmallinen ja osallistuu polarisaation tuottamiseen. Yhtäältä tällainen neutraalina näyttäytyvä “tolkku” voidaan tulkita kyvyttömyydeksi ja haluttomuudeksi ottaa kantaa, esimerkiksi tuomita selvästi ihmisoikeuksia loukkaava puhe ja toiminta, kuten rasismi ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuva syrjintä. “Tolkkupuheeseen” kohdistuva kritiikki on siis perusteltua siltä osin, kun halutaan vastustaa sitä, että vaikeneminen mahdollistaa tuomittavien tai virheellisten puhetapojen jatkumisen.
Toisaalta on kuitenkin oltava tarkkana myös tolkkua kritisoitaessa. Vaikuttaa nimittäin siltä, että “tolkun ihmisistä” on muodostumassa kolmas leimaava käsite etenkin rasismia koskevassa keskustelussa “suvakkien” ja “rajakkien” rinnalle. Kun “tolkun ihmisiin” viitataan vaikkapa humoristisesti eräänlaisina rasismin mahdollistavina hyödyllisinä idiootteina, tuotetaan keskustelussa vaikeneville häpeällinen leima ja esitetään piilevä vaatimus: “ellet ole puolellamme, olet meitä vastaan”. Tämä on osa yhteiskunnallisen polarisaatiokehityksen perusmekanismia. Tässä mielessä ajatus toisiaan vastustavista leireistä, jotka pyrkivät kumpikin näyttäytymään ainoana järkevänä kantana asiaan ja osallistuvat näin omalla toiminnallaan konfliktin syventämiseen, ei olekaan täysin virheellinen. Tämä asetelma tulee kuitenkin ottaa journalistisen käsittelyn ja analyysin kohteeksi, ei sen lähtökohdaksi.
Hollantilaisen sovittelun ammattilaisen Bart Brandsman tuottama animaatiovideo “Journalism & Polarization” kuvaa median suhdetta “ääripäihin” ja niiden väliin jäävään joukkoon.
Video YouTubessaToimittajataustainen Taneli Heikka esittää väitöskirjassaan konkreettisia ehdotuksia dialogisen journalismin kehittämiseksi. Hänen mukaansa objektiivisuuden ihanne on korostanut journalismin erillisyyttä muusta yhteiskunnasta, mutta aktiivisempi osallistuminen kansalaisyhteiskunnan ongelmanratkaisuun voisi auttaa kehittämään myös journalismia.
Väitöskirja Jyväskylän yliopiston sivuillaVuorovaikutuksen ja puheviestinnän tutkijat korostavat eri näkemysten vuoropuhelun positiivisia mahdollisuuksia yhteisöille. Esimerkiksi tutkija ja opettaja Maija Gerlander toteaa, että suhtautuminen erimielisyyteen kertoo paljon työyhteisöjen tilasta.
Maija Gerlanderin bloggaus
Maassa maan tavalla? Tuttujen asetelmien haastaminen voi hämmentää
Turvapaikanhakijoiden kanssa monenlaista vapaaehtoistyötä tehnyt toimittaja Minna Rajainmäki kirjoitti Vihreä Lanka -lehteen esseen, jossa hän kuvasi vapaaehtoistyön arkea ja kokemusten herättämiä ristiriitaisia tunteita rehellisesti, avoimesti ja kaunistelematta. Hän esitti myös tästä näkökulmasta kumpuavaa kritiikkiä Suomen pakolaispolitiikkaa kohtaan.
Rajainmäki piti tärkeänä, että pakolaistilanteeseen kohdistuva kriittinen keskustelu pysyy moniäänisenä eikä jää yksinomaan “maahanmuuttokriittisen” leirin haltuun. Hän kertookin saaneensa monilta vapaaehtoistyötä tekeviltä kiitosta siitä, että essee onnistui tuomaan esiin myös heidän tuntemuksiaan. Rajainmäen mukaan teksti herätti mielenkiintoa ja kunnioitusta Vihreää Lankaa kohtaan myös sellaisissa lukijoissa, jotka ovat aiemmin ohittaneet julkaisun “vastakkaisen ideologian” edustajana.
Essee sai myös osakseen runsaasti huomiota ja kritiikkiä lehden vakiolukijoilta, mikä osoitti yhtäältä pakolaisaiheen tulenarkuuden ja toisaalta tarpeen kehystää ja perustella erityisellä huolella sellaiset tekstit, jotka haastavat kohdeyleisön odotuksia. Etenkin konfliktiherkissä aiheissa yleisöllä on vahvoja kantoja ja myös ennakko-oletuksia siitä, missä sävyssä aihetta missäkin mediassa käsitellään. Jos juttu ei vastaa näitä totuttuja asetelmia, se hämmentää ja herättää helposti myös arvostelua.
Juttu ja sen saamat reaktiot osoittivat myös sen, että sovitteleva ote voi olla varsin epämukava; on asetuttava alttiiksi myös “omien” kritiikille. Samalla tämä kritiikki voi kuitenkin näyttäytyä aiempaa painokkaampana ja kirkkaampana, kun se ei kytkeydykään tuttuihin kamppailuasemiin ja puhetapoihin.
Sisäisen moninaisuuden kuunteleminen
On siis syytä muotoilla huolellisesti, millaista vuorovaikutusta sovittelujournalismin nimissä toivotaan ja mitä sillä tavoitellaan. Millaista keskustelua sitten halutaan, ellei köydenvetomaista kamppailua? Siirtämällä ajatukset vastakkaisista näkökulmista moniäänisyyteen päästään jo paremmin kiinni ristiriitojen todellisuuteen. Vastakkainasettelu niputtaa kahden vastakkaisen ”leirin” sisään erilaisia motiiveja ja painotuksia. Tämä typistää todellisuutta ja samalla joillekin osallisille voi syntyä kokemus sivuutetuksi tulemisesta tai väärin ymmärtämisestä. Niinpä “leirien” sisäisen moninaisuuden kuunteleminen ja avaaminen voi auttaa sekä yleisöä ymmärtämään tilannetta paremmin että johtaa entistä täsmällisempään keskusteluun. Samalla se auttaa suhtautumaan kaikkiin “leireihin” kriittisemmin.
Polarisaation vastustaminen ei siis tarkoita eri näkemysten tasapuolista hyväksymistä, vaan näiden näkemysten kuuntelemista ja niistä vastuuttamista. Esimerkiksi työyhteisöissä dialogisuudesta ja moniäänisyydestä puhutaan kyllä usein kauniisti, mutta käytännössä nämä koetaan välttämättömäksi pahaksi: erimielisyys on kyllä sallittua, mutta ei toivottavaa, sillä erimielisyyksien käsittelyyn ei ehkä ole työkaluja.
Parhaimmillaan erimielisyys voidaan kuitenkin kanavoida voimavaraksi. Keskenään ristiriitaiset näkökulmat voivat täydentää toisiaan niin, että kokonaiskuva muodostuu entistä selkeämmäksi ja hyödyllisemmäksi. Erimielisyydet voivat myös auttaa hiomaan omia argumentteja ja luopumaan turhista asenteellisuuksista. Sovitteleva vuorovaikutus voi siis auttaa ymmärtämään paitsi toisia, myös itseä paremmin – ja tämä koskee myös aihetta näennäisen ulkopuolelta tarkastelevaa journalistia.
“Lääketieteen ja täydentävien hoitojen vastakkainasettelu ei auta potilasta”
Matleena Ylikosken Yle Jyväskylälle tekemä radiokeskustelu ja siihen liittyvä verkkojuttu täydentävien hoitojen ja lääketieteen vastakkainasettelusta osoittaa hyvin, kuinka poteroitunutta keskustelua voidaan viedä monisyiseen suuntaan ja samalla syventää journalismin kriittistä otetta. Miten tämä tehtiin?
Lähtötilanteessa aihe tunnistettiin hankalaksi ja monet haastateltaviksi kutsutuista ilmaisivat varauksensa osallistua jutun tekoon. Monilla oli myös aiempia huonoja kokemuksia journalismin kohteena olemisesta. Yhtäältä pelättiin tutkimustiedon ja yksilön kokemusten asettamista vastakkain ikään kuin tasaveroisina, toisaalta vähättelyä ja leimaamista.
Toimittajan huolellinen taustatyö, sovittelevan motiivin näkyväksi tekeminen ja haastateltaville tarjotut mahdollisuudet vastakysymyksiin saivat kuitenkin haastateltavat, eli ylilääkärin, vyöhyketerapeutin ja sosiologin, vakuuttumaan ja lopulta myös tyytyväisiksi siitä, että jo lähes mahdottomaksi tuomittua aihetta lähestyttäisiin uudesta näkökulmasta, jossa kukaan ei kokenut joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi.
Keskustelussa määriteltiin ensin kaikkien hyväksymät termit (esimerkiksi puhuttiin täydentävistä hoidoista vaihtoehto- tai uskomushoitojen sijasta) ja päätettiin tarkastella asiaa ennen muuta potilaiden näkökulmasta. Näin löydettiin yhteinen kiintopiste, mikä nostettiin jutun otsikkoon. Keskustelussa avattiin erilaisten täydentävien hoitojen monipuolista kenttää, arvioitiin niiden sopivuutta erilaisissa hoitotilanteissa ja korostettiin, millaiset riskit herättävät huolta lääkärikunnassa. Lääketieteellisen hoidon ja tutkimuksen periaatteet selvennettiin yleisölle perusteellisesti ja keskusteltiin kriittisesti myös lääketieteen ongelmista kohdata potilasta henkilökohtaisella ja kokonaisvaltaisella tasolla. Radiokeskustelun sävy pysyi kunnioittavana, ajautumatta kuitenkaan hymisteleväksi – tiukkojakin muotoiluja käytettiin tavalla, joka ei kuitenkaan ollut loukkaava, vaan ainoastaan selkiytti erimielisyyden ydintä.
Ylikosken esimerkkijuttu osoittaa monia sovittelevan otteen avaamia mahdollisuuksia: näin voidaan päästä tekemään juttuja, joihin ei konfliktikärjellä pääsisi käsiksi. Samalla juttu voi myös sisällöllisesti muuttua rikkaammaksi ja vähemmän ennalta-arvattavaksi, kun osallisten ei tarvitse keskittyä puolustautumaan tai suojelemaan kasvojaan. Sovitteleva ote voi auttaa käsittelemään aiheita, jotka tuntuvat jäävän jumiin ja toistavan samaa kaavaa.
Muistilista kriittiseen sovittelujournalismiin
- Journalistin ohjeet ovat myös sovittelujournalistin ohjeet: journalisti on vastuussa ennen kaikkea yleisölleen.
- Lähdekriittisyys sekä mielipiteiden ja faktojen erottaminen kuuluvat sovittelujournalismiin siinä missä muuhunkin toimitustyöhön.
- Ymmärtäminen ei ole hyväksymistä.
- On hyvä tehdä näkyväksi, mistä valta-asemasta keskusteluihin osallistutaan.
- Tarkennukset ja perustelut kuuluvat rakentavaan erimielisyyteen. Vahvat mielipiteet vaativat vahvoja perusteluja.
- Letkautukset tai heitot voivat olla täkyjä, joita ei kannata toistaa. Niitä voi kuitenkin purkaa ja ne voivat auttaa ottamaan esimerkiksi tunteita ja asenteita osaksi keskustelua.
- Välillä on hyvä arvioida sitä, miksi jotkut tahot haluavat ylläpitää vastakkainasettelua. Millainen resurssi kiista heille on?
- “Leirien” yhtenäisyyden purkaminen voi avata tilaa sisäiselle kritiikille.
- Ratkaisuehdotuksia voi esittää, mutta niihin ei kannata kiirehtiä. Erityisen tärkeää on tehdä selväksi, kenellä on asiassa todellinen päätäntävalta ja kenen ratkaisusta on kyse.
Keskustelu Twitter-kanavalla
Lataa käsikirjan tulostettava versio